Nonii, kymmenen viikkoa mennyt, kolme samanmoista jäljellä :) Aika on hurahtanut kuin siivillä, vaikka olenkin jatkuvasti netin ihmeellisessä maailmassa kattelemassa raskausviikkojen kulkua, ja kiroten kuinka itse olen "vasta" näin alussa jne. Kuitenkin pienokainen on nyt reilun 2cm kokoinen (JO!!!) ja vaihe alkiosta muuttuu sikiöksi. Mahtava tuo ihmiskroppa, mitä kaikkea se saakaan aikaan!

Muuten kaikki on hyvin. Edelleenkään ei pahoinvointia lainkaan, eikä muutenkaan mitään "tavallisia raskausoireita". Ainoat, mitä voin listata on se, että ruokahaluni on äärimmäisen vähäinen, eikä maha vedä niin kauheasti kuin ennen. Ja sitten nuo itkukohtaukset. Joka hemmetin mainos tai kirja tai mikä tahansa vähänkin tunteisiin vetoava saa kyyneleen vierimään poskelle. Ja jos se vain kehtaisin niin rääkyisin ääneen vollottaen. Mutta ehkä parempi nyyhkiä hiljaa ja taas ihmetellä, miten herkkä sielu minusta on tullutkaan. Ystäväni on huumorimielellä harmissaan kun en ole oksennellut tai muuten vain ollut huonovointinen, mutta itse olen tyytyväinen. Olen eniten pelännyt sitä, että oksentelen ties minne ja ihan yhtäkkiä. Ja se olisi kauheaa, esim töissä siinä pulauttaa asiakkaan edessä. Hymyile ja seposta sitten, että "kevyt vatsatauti. EI TARTU :D Varmasti söin jotai pilaantunutta".

Mies on ollut aika hiljaiselolla asian kanssa. Välillä se hetkiseksi vaihtaa aiheesta sanasen tai kaksi, mutta luulen ajatusten olevan sillä enemmän pinnassa kuin miltä ulos näyttää. Melkein kaksi viikkoa sitten oli eka neuvola, ja siellä rakas muruseni oli useaan kertaan valkoinen kuin lakana, ja näytti voivan huonosti. En tunne ketään niin herkkää ihmistä, jolla jopa neuvolassa istuminen tuottaa pahaa oloa. Itse reagoin tuolla tavoin rokotteisiin ja leikkaussaleihin, mutta ei tavanomaiset kysymykset; tulekoo isä synnytykseen, saa minun vereäni pakenemaan. Tavallaan kuitenkin ymmärrän sen, ei kaikki kestä mitä tahansa. Ja jokaisella on se heikko kohtansa. Luulen miehen olevan niitä ihmisiä, jotka seuraavat raskausaikaa mieluummin sivusta, mutta ei liiemmin tahdo siihen puuttua. Ehkä loppua kohti se pakko tulee kuitenkin vastaan ;) Kuitenkin ylpeä isi siitä on kehkeytymässä. Nyt kun ystävät ympärillä onnittelee, niin hymy on korvissa ja ryhti ylpeydestä suorassa. Hyvilläänhän siitä täytyy olla :)

Kotona on täysi tohina nyt päällä, ei niinkään lapsen takia, vaan sen että remontti joka on puoli vuotta odottanut tekijäänsä on vihdoin valmistumassa. Tämän viikon loma on auttanut paljon, joten maalaushommat ovat vihdoin alkaneet. Toki olen vauvalle katsonut kaikenlaista tarpeellista, ja kieltämättä tarpeetontakin.... :D Kuitenkin haluan pitää kaiken maailman turhuuden hankkimisen minimissä, ja vasta lapsen tulon lähitietämillä hankkia tarpeelliset. Ja mieluiten mahd. edullisesti. Toki ei sitä huonolaatuista osteta, mutta jokainen vanhempi tietää kuinka paljon lastentarvikkeisiin saa uppoamaan rahaa. Onneksi on tutunkauppa, joten ystäviltä joilla on jo himpun verran isompia lapsia, voi varmasti ostaa tarvikkeita pois nurkista.

Viime neuvolakäynnillä sain kuulla, että joudun sokerirasituskokeisiin. Mikä tietenkin tuotti heti sata ellei tuhat harmaata hiusta. Tosiaan rokotukset ja verikokeet eivät ole paras asia maailmassa, joten itseni tuntien taidan siirtää senkin ajankohdan mahdollisimman myöhään. Taidan vaatia nukutuksen... No joo, ehkä mä selviin hengissä siitä... :S MUTTA kahden viikon päästä on eka ultra <3 Vihdoin näemme sen pienen ihmeen, jota niin kovasti olen odottanut. Sen, että se todella on siellä :) Vaikka mieleeni onkin juolahtanut kohdun ulkopuoliset raskaudet, tuulimunat jne... Mutta sisimmissäni tiedän, että siellä majailee maailman kaunein ja ihanin lapsonen :)

Näihin fiiliksiin :)